Surnu Pekka oli oikealta nimeltään Pekka Tervaniemi. Hänet tunnettiin Vätsärin erämaassa eläneenä poromiehenä, kalastajana ja metsästäjänä, joka hankki pitkään elantonsa lähes kokonaan luonnosta.
Pekka asui pienessä hirsikämpässä Inarin erämaassa. Kodissa ei ollut sähköä tai juoksevaa vettä, ja lähimmälle maantielle oli noin 40 kilometriä. Hän tuli koko Suomen tuntemaksi erityisesti Ylen Pieni rakkaustarina -dokumentista.
Kuka Surnu-Pekka oli?
Surnu-Pekan oikea nimi oli Pekka Tervaniemi. Hän syntyi vuonna 1933 ja kuoli elokuussa 2022. Hän oli kuollessaan 88-vuotias.
Pekka vietti suuren osan elämästään Vätsärin erämaa-alueella Inarin kunnassa. Hän elätti itsensä poronhoidolla, kalastuksella, metsästyksellä ja marjastuksella. Hän eli pitkään lähes täydellisessä luontaistaloudessa.
Surnu-Pekka tunnettiin myös nimellä Terva-Pekka. Valtakunnallisesti tunnetuimmaksi jäi kuitenkin hänen asuinpaikastaan syntynyt nimi Surnu-Pekka.
Häntä kutsuttiin usein erakoksi, mutta hän ei ollut kokonaan eristäytynyt muista ihmisistä. Hänellä oli yhteyksiä lähialueen asukkaisiin ja hänen luonaan vieraili ihmisiä. Hänen rinnallaan eli vuosikymmenten ajan myös Inka Valle.
Mistä Surnu-Pekan nimi tuli?
Surnu-Pekan lempinimi liittyi hänen asuinpaikkaansa. Surnu, josta käytetään myös kirjoitusasua Tsurnu, sijaitsee Vätsärin syrjäisessä erämaassa.
Lapissa ihmiset on perinteisesti voitu tunnistaa kotipaikan ja etunimen yhdistelmästä. Pekasta tuli Surnu-Pekka, koska hän asui pitkään Surnun alueella.
Paikka oli yksi Lapin vaikeimmin saavutettavista vakituisista asuinpaikoista. Lähimmälle maantielle oli noin 40 kilometriä. Kauppoihin ja palveluihin pääseminen vaati pitkän matkan kulkemista veneellä, moottorikelkalla tai muita erämaan kulkureittejä pitkin.
Lapsuus Lapissa
Pekka Tervaniemi syntyi vuonna 1933 perheen toiseksi lapseksi. Hänen sisaruksensa kuolivat pieninä, joten hän varttui perheen ainoaksi eloon jääneeksi lapseksi.
Pekan vanhemmat olivat Frans Artturi ja Elli Marija. Perhe muutti Surnuun vuonna 1944. Alueella sijaitsi suvun vanha talvipaikka, jota oli käytetty osana poronhoitoon liittyvää elämäntapaa.
Pekka kävi koulua Nellimissä. Koulumatka oli liian pitkä päivittäin kuljettavaksi, joten hän asui koulukodissa. Hänet haettiin kotiin vain muutamia kertoja vuodessa. Talvella matka tehtiin pororeellä ja kesällä soutuveneellä.
Koulunkäynti jäi lyhyeksi. Pekka palasi muutaman vuoden jälkeen Surnuun ja opetteli siellä käytännön taidot, joita erämaassa eläminen vaati.
Elämä ilman sähköä ja juoksevaa vettä
Surnu-Pekka asui pienessä hirsikämpässä, johon ei tullut sähköä tai juoksevaa vettä. Koti lämmitettiin puilla ja vesi haettiin luonnosta.
Arjen perustarpeiden täyttäminen vaati jatkuvaa työtä. Polttopuita piti tehdä riittävästi, ruokaa säilöä talveksi ja rakennuksia huoltaa. Myös veneiden, moottorikelkkojen ja muiden työvälineiden oli pysyttävä kunnossa.
Pekka oli taitava korjaamaan koneita itse. Syrjäisessä paikassa ulkopuolista apua ei voinut kutsua nopeasti, joten rikkoutuneet laitteet oli yleensä korjattava omin käsin.
Erämaan elämä oli hänelle luonnollista, koska hän oli kasvanut samoissa maisemissa. Hän ei pitänyt olojaan erikoisina tai yrittänyt tehdä itsestään sankaria. Luonnossa pärjääminen oli hänelle tavallista arkea.
Poronhoito ja kalastus
Poronhoito oli tärkeä osa Surnu-Pekan elämää. Porot tarjosivat lihaa ja toimeentuloa, mutta niiden hoitaminen vaati liikkumista laajoilla alueilla.
Kalastus oli toinen merkittävä ravinnon lähde. Kalaa syötiin tuoreena, mutta sitä myös kuivattiin ja suolattiin myöhempää käyttöä varten. Pitkän talven aikana säilötty ruoka oli erityisen tärkeää.
Metsästys ja marjastus täydensivät ruokavarastoja. Luonnosta otettiin se, mitä tarvittiin, ja saatavilla olevat raaka-aineet käytettiin mahdollisimman tarkasti.
Tavaroita ei vaihdettu uusiin vain siksi, että ne olivat vanhoja. Työvälineitä, vaatteita ja koneita korjattiin niin kauan kuin se oli mahdollista. Kyse ei ollut myöhemmin valitusta ekologisesta elämäntyylistä, vaan käytännön olosuhteista syntyneestä tavasta elää.
Vätsärin vaativa erämaa
Vätsärin erämaa sijaitsee Ylä-Lapissa Inarin kunnassa, Inarijärven itäpuolella. Alue ulottuu lähelle Norjan ja Venäjän rajoja.
Vätsäri tunnetaan suurista järvistä, vanhoista männiköistä ja vaikeakulkuisista kivikoista. Alueella ei ole tiheää polkuverkostoa, joten siellä liikkuminen vaatii hyviä suunnistus- ja erätaitoja.
Erämaa-alueen pinta-ala on noin 1 550 neliökilometriä. Talvella olosuhteet voivat olla ankaria. Pakkanen laskee hyvin alas, valoisa aika on lyhyt ja sää voi muuttua nopeasti.
Surnu-Pekalle Vätsäri ei ollut vain luonnonsuojelualue tai retkeilykohde. Se oli hänen kotinsa ja työympäristönsä. Hän tunsi alueen vesistöt, kulkureitit ja vuodenajat vuosikymmenten kokemuksen perusteella.
Inka Valle osana Surnun elämää
Inka Valle eli Surnu-Pekan rinnalla vuosikymmenten ajan. Hän oli Pekkaa huomattavasti vanhempi ja tuli alun perin auttamaan Pekan sairastuneen äidin hoitamisessa.
Pekan äiti kuoli vuonna 1969, mutta Inka jäi asumaan Surnuun. Hän osallistui talon töihin, kalastukseen, perunoiden nostamiseen ja ruoan säilömiseen.
Inkaa ja Pekkaa on kuvailtu elämänkumppaneiksi. He eivät rakentaneet suhdettaan julkisten määritelmien tai suurten puheiden varaan. Yhteys näkyi jaetussa kodissa, päivittäisissä töissä ja toisesta huolehtimisessa.
Vanhuuden heikennettyä Inkan liikkumiskykyä hänet vietiin hoitokotiin Ivaloon. Pekka vieraili hänen luonaan ja vei mukanaan erämaasta tuttuja ruokia, kuten kuivattua kalaa.
Kirja Inkan ja Pekan elämästä
Valokuvaaja Seppo Lammi tutustui Inkaan ja Pekkaan vuonna 1981. Hän vieraili heidän luonaan useita kertoja ja tallensi heidän elämäänsä valokuvin.
Vuonna 1999 julkaistiin teos Tsurnu: Inkan ja Pekan elämänpiiri. Yli sata sivua sisältävä kuvateos kertoo heidän arjestaan, luontaiselinkeinoista ja Vätsärin maisemista.
Kirjan kuvissa ja teksteissä näkyy, kuinka tarkasti luonnosta saadut raaka-aineet käytettiin. Arkiset esineet eivät olleet koristeita, vaan niillä oli käytännöllinen tehtävä.
Teos tallensi elämäntavan, joka oli jo julkaisuhetkellä muuttumassa harvinaiseksi. Samalla se teki Inkan ja Pekan tarinan tunnetuksi ennen televisiodokumentin ilmestymistä.
Pieni rakkaustarina -dokumentti
Surnu-Pekka tuli laajemmin tunnetuksi Ylen Pieni rakkaustarina -dokumentista. Erkki Määttäsen ohjaama henkilökuva esitettiin ensimmäisen kerran marraskuussa 2010.
Noin 29 minuuttia kestävä dokumentti näyttää Pekan tavallista elämää pienessä hirsikämpässä. Ohjelman tunnelma on rauhallinen ja vähäeleinen.
Dokumentin nimi viittaa Pekan ja Inkan pitkään yhteiseen historiaan. Rakkaus ei näyttäydy ohjelmassa näyttävinä eleinä, vaan muistamisena, huolehtimisena ja vuosikymmeniä jatkuneena yhteisenä elämänä.
Dokumentti teki suuren vaikutuksen moniin katsojiin. Surnu-Pekan rauhallinen olemus ja vaatimaton elämä poikkesivat voimakkaasti modernin yhteiskunnan kiireestä.
Oliko Surnu-Pekka todella erakko?
Surnu-Pekkaa kutsuttiin erakoksi, koska hän asui kaukana muista ihmisistä ja vietti paljon aikaa yksin. Nimitys ei kuitenkaan tarkoita, että hän olisi katkaissut kaikki yhteytensä ympäröivään maailmaan.
Pekka kävi tarvittaessa kylissä ja hankki tavaroita, joita erämaasta ei saanut. Paikalliset ihmiset tunsivat hänet, ja myös toimittajat sekä valokuvaajat vierailivat hänen luonaan.
Hän ei siis ollut täysin yksinäinen. Inka eli hänen rinnallaan vuosikymmeniä, ja Pekalla oli yhteyksiä myös muihin alueen asukkaisiin.
Erakkous kuvasi ennen kaikkea hänen syrjäistä kotiaan ja itsenäistä elämäntapaansa. Hän ei ollut riippuvainen tavallisesta palkkatyöstä, päivittäisistä palveluista tai kaupungin aikatauluista.
Surnu-Pekan kuolema
Pekka Tervaniemi kuoli elokuussa 2022. Hän oli kuollessaan 88-vuotias ja hänet haudattiin Ivalossa 25. elokuuta 2022.
Kuolinuutisissa häntä muistettiin Vätsärin erämaassa eläneenä poromiehenä, kalastajana ja metsästäjänä. Hän oli yksi viimeisistä suomalaisista, jotka olivat eläneet näin pitkään lähes kokonaan luontaiselinkeinojen varassa.
Hänen elämäntapansa oli muuttunut harvinaiseksi jo hänen elinaikanaan. Surnu-Pekan kuoleman myötä päättyi yksi merkittävä luku Lapin erämaakulttuurissa.
Surnu-Pekan perintö
Surnu-Pekka ei tavoitellut julkisuutta. Hän tuli tunnetuksi, koska hänen tavallinen arkensa oli muille suomalaisille poikkeuksellista.
Hänen tarinansa kertoo käytännön taidoista, omavaraisuudesta ja vahvasta luontosuhteesta. Luonto ei ollut Pekalle harrastus tai lomakohde, vaan koti ja toimeentulon lähde.
Surnu-Pekan elämää ei silti pidä nähdä pelkästään ihanteellisena irtautumisena nykymaailmasta. Erämaassa asuminen oli raskasta ja sisälsi todellisia vaaroja. Pitkät välimatkat, kylmyys ja avun saamisen vaikeus kuuluivat jokapäiväiseen elämään.
Hän pystyi asumaan Vätsärissä, koska hän oli oppinut tarvittavat taidot lapsuudesta lähtien. Hän tunsi ympäristönsä, osasi korjata välineensä ja tiesi, kuinka ruokaa hankitaan eri vuodenaikoina.
